Kesäisellä piknikretkellä Dagmarin puistossa lasten kanssa

Millainen kohde Dagmarin puisto on koko perheen retkelle? Siitä meille kertoo Retkipaikan Kukka Kyrö.

”Mäntyjen muhkeat punaruskeat rungot ja metsänpohjan heleänvihreät mustikkamättäät kaappasivat meidät saman tien retkitunnelmiin. Yksi singahti leveää polkua keppihevosellaan, toinen ryhtyi keräämään käpyjä hattuunsa, kolmas katseli hetken metsämaisemaa korkeuksista porukan pisimmän olkapäillä istuen, neljäs oli jo nukahtanut kantoliinaan.

Suuntasimme heinäkuiselle retkelle Dagmarin puistoon kolmen aikuisen ja neljän lapsen porukalla. Lapsikatraasta nuorin oli kolme viikkoa, keskimmäiset 3-vuotiaita ja vanhin 8 vuotta. Suunnitelmana oli viettää leppoisa, kesäinen piknikpäivä meren rannalla ja tutkia päivän mittaan rantavilttitukikohdasta käsin alueen metsiä.

Koska kävelymatka rannalle oli vain joitakin satoja metrejä, emme pihistelleet eväissä tai muissa retkiromppeissa. Täyteen pakattujen rantakassien kanssa leveää polkua astellessamme emme siis varsinaisesti näyttäneet miltään metsäläisseurueelta, mutta kuten paikan nimi jo kertoo, olimmekin oikeastaan puistoretkellä.

Matkalla kimmeltävän meriveden ääreen kävimme kurkkaamassa köysin rajatulta näköalatasanteelta alueen sydäntä, Dagmarin lähdettä, ja laskeuduimme sitten alas rantaa kohti, kuka uusia puisia portaita ja kuka vanhoja kivisiä askelmia pitkin. Lähdettä ympäröivä rehevä metsä lahopuineen ja saniaisviidakoineen saattoi olla kauneinta, mitä olen hetkeen nähnyt. Olisinkin voinut leväyttää piknikviltin saman tien siihen keskelle polkua, satumetsän sammalverhoiltujen puiden katveeseen.

En kuitenkaan rohjennut ehdottaa tätä ääneen, joten jatkoimme matkaa alkuperäisin suunnitelman mukaisesti rantahiekalle. Aurinkoinen ja tämän kesän mittapuulla lämmin päivä oli houkutellut rannalle muitakin perheitä, ja lahdella oli myös muutama vene ankkurissa. Nopeasti kävi selväksi, ettei heinäkuisena lauantaina rantapoukamassa pääse varsinaisesti nauttimaan luonnonrauhasta. Sen verran vilkasta oli vesiliikenne lahden ohittavalla veneväylällä. Oli kuitenkin helppoa kuvitella, että hieman hiljaisempaan vuoden- tai vuorokaudenaikaan rannalla voisi viettää myös varsin seesteisen päivän veden ja metsän ääniä kuunnellen sekä merituulia nuuhkien.

8-vuotias riemuitsi viileässä merivedessä puljaamisesta, vauva nukkui viltin kulmaan kyhätyssä pesässä, me aikuiset keskityimme eväisiin ja 3-vuotiaat hiekkaleikkeihin sekä mansikoiden syömiseen. Kun sulki silmänsä, kuulostivat veneiden synnyttämät aallot rantaan iskeytyessään lähes valtameren tyrskyiltä.

Rantaelämää tovin ammennettuamme lähdimme koluamaan lähistön metsiä. Kiipesimme korkealle kalliolle, kuljimme sinne tänne pienempiä polkuja pitkin, liukastelimme havunneulasmatolla ja tutkimme lahopuita. Vähän vahingossa päädyimme lopulta lähteen luo. Miten suloinen se olikin siinä saniaismetsän keskellä pulputessaan! Kyselyikäisellä riitti lähdeveden solinassa kyseltävää. Mikä on lähde? Mistä siihen tulee vesi? Miksi se vesi on niin kylmää?

Lähteen luo kertyi nopeasti pieni jono muista retkeilijöistä, joten katsoimme parhaaksi jatkaa tutkimusretkeä portaita ylös mäntymetsään. Ihmettelimme valtavia kilpikaarnamäntyjä, lapset pujahtelivat sinne tänne alueella risteileviä polkuja pitkin ja taisimme lopulta kiertää osan reiteistä useampaankin kertaan.

Metsästä palasimme vielä takaisin rannalle puuhailemaan. Nyt lapsia kiehtoi erityisesti metsän kätköistä mereen solissut lähdevesi. Uimataitoinen kirmasi kastelemaan jalkoja vuoroin siinä, missä jääkylmä lähdevesi saavutti rannan, vuoroin taas ”kuumassa” merivedessä. ”Ihan kuin kylpylässä!” Pienemmät pirskahtelivat riemusta jo pelkästään katsellessaan kiviuomassa merta kohti kiirehtinyttä vettä.

Kesäpäivä kului Dagmarin puistossa aivan hujauksessa. Alue tarjosi juuri sitä, mistä etukäteen haaveilimme: lapsille loputtomasti puuhaa ja ihmeteltävää, aikuisille leppoisia hetkiä kauniissa metsä- ja merimaisemissa sekä kaikille jotain hieman tavallisesta poikkeavaa nähtävää. Paluumatkalla mäntykangas tarjoili vielä kesän ensimmäiset mustikat, ja 3-vuotiaat jaksoivat yhä kirmata polun viimeiset kymmenet metrit juosten. Autoon kipattiin lopulta liuta väsyneitä pieniä retkeläisiä hiekkaa varpaiden välissä, havunneulasia hiuksissa ja erityisen hieno käpy tiukasti nyrkin sisään puristettuna.”