Mitä kaikkea puistosta löytyy?

Kävin puistossa ensimmäistä kertaa noin vuosi sitten. Tuon vuoden aikana on tapahtunut paljon. Puisto on näyttäytynyt syksyn kirjavissa väreissä, talven hunnussa, kevään kukkamerenä ja nyt kesäasussaan. Samalla se on saanut uutta asua myös ihmisen toimesta. Rakenteita on kunnostettu, ja nyt tuo työ on saatu valmiiksi.

Ensimmäisenä tulijaa tervehtivät parkkialue ja sen takana kohoavat korkeat männyt. Nyt on parkkialue kunnostettu ja se näyttää valmiilta ottamaan vastaan kymmeniäkin autoja kerralla.

dagmarin-puisto-luovutusvalmiina-1

Parkkialueelta lähtee rantaa kohti puiston tärkein reitti, joka vie itse lähteelle. Se on leveä, sorastettu polku. Työ on tehty hyvin, ja polku kestää nyt suuren kuorman. Polkua reunustavat mustikanvarvut. Puiden juuret saavat olla hivenen syvemmällä suojassa. Polku sopii myös lastenrattaille ja luulen, että se sopisi saattajan kanssa myös pyörätuolille. Sillä nimittäin pääsisi lähes lähteelle asti, sen yläpuolelle kunnostetulle tasanteelle, josta avautuu kaunis näkymä lähteen pieneen laaksoon.

Matkalla vastaan tulevat myös uudet mustat kyltit. Ne tekevät alueesta hivenen puistomaisemman ja korostavat siten paikan tarinaa. Alue on harkittu kokonaisuus, jossa rakenteilla on selkeä visuaalinen teema. Se kattaa niin uudet rakenteet kuin ehostetut vanhatkin.

Muotokielen ydin on tyylikkään mustaksi maalattua metallia, mustaa köyttä ja tummaksi käsiteltyä puuta. Sorastus solahtaa häiritsemättömäksi osaksi maisemaa ja vaaleampi puu linkittää kaiken ympäröivän luonnon sävyihin.

Lähteen ympäristön kiveykset on ehostettu mennyttä jyrkästi kunnioittaen. Silta saanut uuden maalin, ja saniaisten asuttaman purolaakson reunoille kivetyt polut suorastaan vaativat kulkemaan. Paikka on pieni paratiisi. Alkukesästä se suorastaan räjähti vihreyttä, ja pian ruska kirjoo sen ties millaisiin väreihin.

Tärkein on tietysti itse lähde. Niin se tervehtii tälläkin kertaa iloisella solinallaan. Antaa vettä ja sammuttaa kulkijan janon sillä ajatuksella, että tätä vettä on itse tsaaritar aikanaan tullut juomaan vasiten.

Ylempänä rinteessä, ehkä puolimatkassa lähteen ja parkkipaikan välillä polku haarautuu. Pohjoiseen lähtevan haaran varresta löytyvät retkeilijöitä palvelevat upouudet huussi ja roskakori.

Tuota haaraa pidemmälle pohjoiseen jatkaessa kivituhka loppuu, mutta polku jatkuu. Kulkemista kannattaa jatkaa. Edessä on jotain kaunista.

Noin kilometrin päässä odottaa palkinto, Skutviken. Se on pieni, kaunis kalliopahtaan rajautuva lahden poukama, jonka pohjukassa on hiekkaranta. Rannan keskellä kasvaa pieni, soma pihlaja. Sen kupeessa näyttää olevan nuotiopaikka, ja loitommas joku on tuonut puita. Rantaan tuovat portaat, jotka ovat nähneet jo hieman aikaa.

Paluu puistoon tapahtuu samaa reittiä. Ennen huusseja kannattaa kuitenkin lähteä rantaan suuntautuvaa haaraa pitkin. Sitä kulkiessa kohtaa seudun jylhimmän kuusimetsän, kunnes merenrannassa maisema taas avautuu. Rannan hiekoista ja laiturista ollaankin jo kuvia nähty. Laiturin päässä on tällä kertaa jotain uutta.

Vuosi sitten siellä lepäsi myrskyn kaatama valtava mänty. Nyt sen kanto on saanut uuden elämän. Päällään se kannattelee kehystä, kuin taulua, jossa lasin takana on tuosta männystä leikattu kiekko. Miten kiehtovaa voikaan puu olla?

Kannon ohi jatkaessa pääsee polkuverkoston toiseen haaraan, joka menee Vitsandiin. Sinne pääsee kahtakin reittiä, joista toinen kulkee ylempää rinteessä. Tämä toinen menee lähteen alapuolelta rannalta, kipuaa kallion päälle, jossa voi bongata satavuotiaat kalliohakkaukset. Sen jälkeen reitti laskeutuu idylliselle hiekkarannalle, jonka takaa lähtee taas polku ylärinteeseen.

Perillä Vitsandissa odottaa taas yksi seudun hiekkarannoista. Sitä ei kuitenkaan kohtaa ensimmäisenä. Täällä suurin osa rantaa on enimmäkseen ruovikon valtakuntaa, mutta pienen kallion yli ja männyn kauniin käkkäräoksan ali kulkevasta portista harppaamalla pääsee paikan kauneimmalle rannalle.

Nytkään siellä ei ole vallan paljoa ihmisjälkiä. Nekin vähät ovat aallot ja tuuli lakaisseet pois. Jäljellä ovat vain meren kohina, tuulen suhina ja vääjäämättä lähestyvän syksyn harras melankolia.

Mutta syksyn aika ei ole vielä. Kanervat kukkivat, suorastan loistavat minkä vain pystyvät.

Sananjalat kirjovat omalla sävyllään varvikkoa. Ja jostain mustikkain ja puolukkain lomasta kulkee neulasten kattama pikkupolku, jota seuraamalla löytää takaisin puistoon päin.

Ylempänä rinteessä kohtaan taas jännittävää nähtävää. Vanha linnoite on Venäjän vallan aikainen. Nyt sen tarinasta muistuttavat muistokivi ja historiaa kulkijoille avaava infotaulu. Itse linnoite on rinten kupeessa oleva pyöreähkö aukko, jonka reunoja on vahvistettu kivirakenteilla.

Kaikkiaan alueen reiteille tulee mittaa noin 5,5 kilometriä ja kaiken kruununa on lähde. Niistä jokainen voi rakentaa oman, juuri itselle sopivan retken ja nauttia tästä lahjasta tulevina vuosina.